keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Menetyksen monet kasvot

Tiedättekö sen tunteen kun omia ajatuksia on vaikea pukea lauseiksi? Niitä pyörittelee mielessään ja yrittää keksiä juuri oikeita sanoja. Tietyt aiheet saavat normaalisti jopa liiankin tiuhaan avautuvan sanaisen arkun lukkiutumaan. Tämäkin postaus on pyörinyt luonnoksissa jo jonkin aikaa ja tuntunut toisinaan liian henkilökohtaiselta tai toisinaan ihan päin mäntyä kirjoitetulta. Joskus on kuitenkin tärkeää ottaa härkää sarvista kiinni ja kohdata omat demoninsa.


Meistä jokainen on kokenut ja tulee kokemaan elämänsä aikana menetyksiä. On se sitten läheisen poismeno, ystävien välirikko tai vaikka työpaikka niin menettäminen kirpaisee. Menetys satuttaa ja suututtaa. Tämän kivun jokainen käsittelee omalla tavallaan ja jotkut tuntevat sitä herkemmin kuin toiset. Kenenkään toisen tuntemaa menetystä sekä surua ei pidä aliarvioida tai arvostella ja jokainen jotain itselleen tärkeää menettänyt ansaitsee lohtua.

Mitä minä sitten olen menettänyt? Kuten osa teistä jo tietääkin olen menettänyt lapseni. Vai saako sitä lapsen menetykseksi siinä vaiheessa sanoa? Oliko kyse vain kahdesta viivasta tikun varressa ja jostain epämääräisestä solumöykystä? Itsehän koin keskenmenon 21-vuotis syntymäpäiväni aamuna. Tekohymy kasvoillani marssin aamuvuoroon töihin. Tervehdin muita muka iloisena ja kesken työpäivän kiirehdin vaihtamaan housuni kun veren tulo ei pysynyt aisoissa. Vessassa käydessä näin lupauksen elämäni seikkailusta valuvan alas viemäriin. Se mikä oli ensin täydellinen yllätys ja oli pikku hiljaa muuttunut joksikin uudeksi sekä jännittäväksi, oli nyt yllättäen poissa.

Tämän jälkeen lohdutin itseäni ajatuksella, että tuolla pienellä lapsen alulla ei ollut kaikki hyvin. Että oli kaikille parhaaksi, ettei raskaus edennyt pidemmälle. Mitä turhaa surua olisikaan tuottanut jos raskaus olisi edennyt normaalisti ja lapsi olisi syntyessään todettu niin sairaaksi ettei hän siitä selviäisi. Voi sitä kaipauksen määrää jos olisin saanut hetken ihailla niitä minisiä varpaita ja sitten seurata vierestä kuinka pieni, eloton lapsi kannetaan pois. 


Minä koin menetyksen ja selvisin siitä. Tällä hetkellä makuuhuoneessa nukkuu pieni tyttö joka sai alkunsa alle kaksi kuukautta tämän jälkeen. Juuri tätä tyttöä minulla ei olisi jos mitä tapahtui ei olisi tapahtunut.

Voiko siis sanoa, että kaikella on tarkoituksensa?



Meitä voi seurata myös Instagramissa 


16 kommenttia :

  1. ❤ Nää asiat on aina vaikeita ja satuttavia. Onneksi Elise sai nopeasti alkunsa ja mäkin uskon tohon, että näin oli tarkoitus tapahtua <3

    VastaaPoista
  2. Otan osaa menetykseesi ja samalla toivotan onnea pienestä tytöstä. Tämän syksyn aikana aloitin opiskelut lääkiksessä (hampaalla), joten kehitysbiologia ja alkion kehitys ovat tulleet ainakin hiukan tutummiksi. On paljon erilaisia häiriöitä ja haasteita, mitä nyt voi tapahtua pelkästään ovulaatiossa, hedelmöityksessä ja munasolun kiinnittymisessä kohtuun. Ja tietenkin alkion kehityksessä.

    Nyt on alkanut tuntua siltä, että on todella suuri ihme, jos (suht koht) terve lapsi syntyy. Minulta löytyy kaksi lasta ja on ollut rankkaa katsella kuvia vakavasti kehityshäiriöisistä, sairaista lapsista, kun osaa samaistua siihen rakkauteen, mitä vanhempi voi omaa lastaan kohtaan tuntea.

    VastaaPoista
  3. Minulle kans kävi keskenmeno mutta 18 rv viikolla. Puolitoista kuukautta keskenmeosta tulin uudestaan raskaaksi. Nyt pinnasängyssä nukkuu 7kk ikäinen tyttö joka on äidin silmäterä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei olen pahoillani menetyksestäsi mutta onnea pienestä <3 näin sen kai kuuluikin tapahtua

      Poista
  4. Mä ajattelen samalla tavalla. Jos en olisi kokenut keskenmenoa kesällä -14, ei meillä olisi juuri meidän kaunista ja täydellistä pientä taaperoa. Ja mä uskon, että juuri näin sen piti mennä ja näin se oli tarkoitettu. <3
    T.Kiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se tuokin lohtua! On tuo pieni välillä niin rasittava mutta juuri meidän perheeseen luotu <3

      Poista