maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kiellettyjä ajatuksia

Pinnasängystä rupeaa kuulumaan epämääräistä örinää. Kuulen äänen jossain pääni sisällä siihen reagoimatta. Unessani olen saanut juuri tietää suklaalla olevan laihduttavia vaikutuksia. Supernaturalin Dean syöttää minulle mansikoita, ilman paitaa tietenkin. Aurinko paistaa ja taivaalta sataa rahaa. Todellisuudessa örinä on muuttunut tyytymättömiksi kiljahduksiksi. Uneni aurinko katoaa ja rahasade muuttuu rännäksi. Mansikat ovatkin homeessa ja Dean onkin yhtäkkiä karvainen iso mies, jonka nenässä kasvaa syylä ja joka karistelee hilsettä päälleni ja pyyhkii hikikainalonsa mekkooni. Käännän turhautuneena kylkeä. Kiljahdukset yltyvät itkuksi ja avaan silmäni. Kello näyttää 05:17. Onko pakko jo ei halua?



Todellisuudessa jokaista joskus väsyttää, turhauttaa, ärsyttää... Näinä hetkinä ei voi olla miettimättä, että missä olisikaan jos ei olisi lähtenyt mukaan tähän leikkiin. Nanosekunnin ajan kadun päätöstäsi haluta äidiksi.

Joskus se olisi niin kiva selailla vain rauhassa blogeja, katsoa siitä lempisarjasta 10 jaksoa putkeen, ottaa äkkilähtö tai käydä tyttöjen kesken tanssimassa silloin kun huvittaa. Nukkua lomalla pitkään ja aloittaa päivä kuoharilla. Kuinka paljon voikaan noin pieni, ei edes täysin tosissaan mietitty ajatus herättää häpeää ja syyllisyyttä! Miten minä kehtaan?! Tekisi mieli vetäistä itseään turpaa, käyttää oma pää vessanpöntössä. Minuthan on siunattu maailman ihanimmalla lahjalla! Kuinka moni tekisikään mitä vain saadakseen mitä minulla on. Oma lapsi. Elämä täynnä ehdotonta rakkautta.

Välillä tuudittaudun ajatukseen, että sellaisia me ihmiset vain olemme. Jatkuvasti haluamassa lisää. Kateellisia siitä kuinka ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kukaan ei voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Mutta eihän minulla ole oikeutta ajatella näin. Sillä hetkellä kun jätimme ehkäisyn pois sitouduin jättämään hyvästit vanhalle elämälleni. Tätähän minä juuri halusin. Vain halusinko? Järkyttävää häpeää joka kerta kun haluaa jotain itselleen.

Vauva-arkeahan ei kukaan voi täysin ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Kuinka kamalaa kuultavaa se oman lapsen itku onkaan. Kuinka hämmentävää onkaan kaivata sitä omaa aikaa, mutta ei kuitenkaan raaski laittaa lastaan hoitoon. Miten pelottavaa onkaan rakastaa toista niin paljon. Tuttu syyllisyys nousee pintaan tätä tekstiä kirjoittaessani. Kehtaako tätä edes julkaista? Miten huono äiti tuollaisia ajattelevan ihmisen täytyykin olla? Lapseni on on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta omille ajatuksilleen ei mahda mitään.

(Loppukevennykseksi edustava kuva ilmeestäni kun olin juuri saanut lapiosta naamaan)

Osaakos täällä kukaan samaistua ajatuksiini? Häpeääkö ikinä teistä kukaan omia ajatuksiaan?


Seuraattehan meitä myös instagramissa

17 kommenttia :

  1. Olipa hyvä kirjoitus, kuin omasta suusta! Oma lapsi on parasta mitä on saanut, mutta tunteille ja etenkään hormooneille, jotka saavat mielen välillä ihan sekasi, ei voi mitään. Ihmisiähän tässä vaan ollaan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hyvä kuulla että ei ole ajatustensa kanssa yksin! Mutta juuri näin: ihmisiähän me vain :)

      Poista
  2. Kyllä on niin tuttuja ajatuksia! Äitiys on yllättävän hämmentävää. Ihanaa ja aivan kamalaa yhtäaikaa :D onneksi enemmän ihanaa mutta kyllä tekisin mutä vaan että saisin nukkua kokonaiset yöunet! -paitsi laitan lapsen yökylään. Niinpä. :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Oikea tunteiden sekamelska :)
      Kai ne sitte teininä nukkuu :D

      Poista
  3. Niin totta! Miten voikaan rakastaa niin paljon ja toisaalta ajoittain vain raastaa ja raivostuttaa. Välillä tekisi mieli karata johonkin nukkumaan ja lepäämään, mutta kovin pitkälle ei pääsisi kun ikävä jo iskisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin!
      Äitiyden myötä on vasta oikeasti oppinut miltä tuntuu kun joskus haluaisi vain hakata omaa päätä seinää :D Niin hämmentävää...

      Poista
  4. Mun mielestä se, että uskaltaa joskus tuntea näitäkin tunteita ja vielä sanoa ne ääneen tekee ihmisestä vain inhimillisen :) En suostu uskomaan siihen, että joku jossain ei olisi koskaan ajatellut tai tulisi ajattelemaan äitiyden polullaan juuri noin kuin sinä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Äiditkin ovat vaan ja onneksi inhimillisiä ihmisiä. :)

      Poista
  5. Tosi vaikea kuvitella, että joku ei jossain vaiheessa, ihan pienen sekunnin osan tuntis näitä ajatuksia. Silti tuntuu, ettei niitä uskalla sanoa ääneen, koska niistä tuntee itse syyllisyyttä, joten tulee tunne, että muutkin syyllistää. Ja hävettää myöntää, että tällä hetkellä niitä tulee ihan liikaa. Meillä on pojalla nyt ihan järjetön eroahdistusvaihe meineillään, ahdistaa se jatkuva raivoominen, mikä alkaa ihan heti, jos vaikka nousen seisomaan, puhumattakaan mistään vessassa käynneistä tai ruuanlaitosta. Edes isi ei kelpaa mihinkään. Tänään olis ollut mun vuoro nukkua aamulla, mutta nukupa siinä kun toinen karjuu kurkku suorana makkarin oven takana.

    Näin iltasin kun pojan on saanut nukkumaan, sillon se häpeän aalto pyyhkäsee. Käyn koko ajan katsomassa, kuinka sulonen se onkaan nukkumassa ja kuinka ikinä voin ajatella pahasti. Rakastan poikaa enemmän kun mitään, mutta on se silti pirun rankkaa ja välillä tekis vaan mieli laittaa se vessan ovi kiinni, mut paitsi hermoja niin se huuto riipii myös sydäntä. Joka päivä vaan koitan ajatella, että tääkin on vaan vaihe, joka menee ohi. Mä nyt vaan oon pojalle ihan kaikki ja tuntuu pahalta ajatella, etten jaksaisi koko ajan olla sitä.

    Kiitos tekstistä, on hyvä kuulla, ettei oo yksin ajatusten kanssa. Eikä ne ajatukset tee mua yhtään huonommaksi äitinä.

    T.Kiira

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi teidän pientä eroahdistunutta! <3
      Välillä tää äitiys on on kyllä sellasta koettelemusta! Vaiheita vaiheiden perään ja omaa huonoa oloa ettei pysty joka hetkestä nauttimaa niin kuin "kuuluisi". Toivotaan että teillä pian helpottaa! :)

      Poista
  6. Kuulostaa niin tutulta :D näitä ajatuksia tulee, muttei aina uskalla edes ääneen niitä sanoa, sillä onhan se maailman ihanin lahja se oma lapsi <3 ihanan rehellistä tekstiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se paras lahja kaikista <3 jotenkin se on välillä vaan itselleen vaikea myöntää ettei aina voi jaksaa ja huvittaa :)

      Poista
  7. Todellakin samaistuin! Onneksi nuo ajatukset menevät nopeasti ohi. <3

    Ivana tuo lapiokuva! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin menevät. Onneksi niitä hyviä hetkiä on niin paljon enemmän kuin huonoja :)

      Kiitos! :D

      Poista
  8. Todella tuttua täälläkin! Ihanaa, että joku uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä kaikki ajattelevat (enemmän tai vähemmän) :D <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä se ääneen sanominen on vaan niin hankalaa kun ei haluaisi sitä edes itselleen myöntää. Onneksi näköjään monet pystyvät ajatuksiini samaistumaan niin niistä puhuminen on taas vähän helpompaa :)

      Poista