tiistai 19. huhtikuuta 2016

Synnytyksen jälkeen

Raskauden aikana tuli jännitettyä ja mietittyä paljon sitä tulevaa synnytystä sekä arkea sen jälkeen. Lapsen tultua maailmaa ja tämän vauva-arjen aloittamisen väliin jää kuitenkin se hetki jota ei sen kummemmin tullut murehdittua. Nimittäin aika synnyttäneiden osastolla. Kirjoittelinkin tuossa aikaisemmin synnytyskertomuksen ja jotenkin tuntui, että tarina jäi kesken ja tässä onkin hieman jatkoa meidän alkutaipaleelle perheenä.

Kun skumppalaseista tarjoillut pommacit ja kahvit oli juotu, vauva pesty sekä puettu ja äiti kerännyt itsensä seurasi siirtyminen synnytyssalista osastolle. Oli aamuyö, joten isää pyydettiin ystävällisesti poistumaan ja jouduin yksin kohtaamaan nämä autiot käytävät. Olihan mukanani kätilö ja vastasyntyneemme, mutta jotenkin olisin toivonnut kättä josta pitää kiinni. Kaikkialla oli hiljaista. Osastolle päästyämme suljettujen ovien takaa ei kuulunut edes vauvan itkua.

Pääsin kahden hengen huoneessa ikkunan puoleiseen sänkyyn. Jotenkin iloitsin asiasta niinkin sekavassa mielentilassa. Oven viereisessä sängyssä nukuttiin kunnes kolusimme sisälle ovesta. Jotenkin hävetti... "Hyvää yötä, koita nukkua", minulle sanottiin. Joo turha luulo. Koko yön tuijotin lastamme sekä odotin aamua ja elämisen ääniä. Jos lapsi yritti heräillä koitin imettää. Voi luoja enhän minä tiedä vauvoista mitään.

Aamupalaksi puuroa. Nam. Tökkäsin sitä pari kertaa lusikalla, kunnes palautin koskemattomana takaisin. Söin laukustani suklaapatukan. Huonetoverini paljastui vanhaksi tutuksi, mutta oli hänen aikansa päästä kotiin. Harmillista sinänsä olisi ollut mukava vaihtaa kuulumisia, mutta lohdutuksena hoitaja ilmoitti, että päästään ensi yöksi perhehuoneeseen. Miehelle pedattiin sänky kotiutuneen äidin paikalle. Eipähän tarvitse tuntea oloaan niin orvoksi. Vierailuaika tuli ja tuoreet isovanhemmat saapuivat ihastelemaan uutta tulokasta. Elettiin siis maanantaita ja meille lupailtiin pois pääsyä jo keskiviikkona.

Mies viipyi vain sen yön ja lähti sitten kotiin valmistautumaan vauvan kotiutumiseen. Tämä tiistai päivä meni käytävillä hiihdellen. Jotenkin, vaikka koko osasto oli täynnä uutta elämää oli paikan tunnelma todella ahdistava. Miehen paikalle tuli nopeasti tuore äiti. Oman mielen täytti ne järkyttävät jälkisupistukset. Eipä kukaan niistä varoittanut. Seuraavana aamuna olisi lääkärintarkastus ja jos kaikki on hyvin pääsisimme kotiin.

Olin jo pakannut kaikki tavarani kun odottelin pääsyä lääkärintarkastukseen. Maitoa tuli oikein suihkuten ja lapsi söi hyvin. Eiköhän täältä kotiin päästä. Lääkärin käsissä lapsi huusi kuin syötävä. Kaikki oli hyvin paitsi... "Onko tämä lapsi vähän keltainen". Piti jäädä ainakin iltapäivään, että bilirubiini arvot saataisiin mitattua. Kohollahan ne olivat. Pitää jäädä tarkkailtavaksi, Katsoin kateellisena kun uusi huonekaverini pääsi jo yhden yön jälkeen kotiin. Uudelleen synnyttäjän iloja. Vielä samana iltana joutui pieni tyttömme valohoitoon.

Torstai menikin sumussa pienen, keltaisen, valopatjaan käärityn lapsen vierellä. Päivän paras hetki kun mies tuli käymään ja pääsin rauhassa suihkuun. Kylppärin ovea ei harmi vain edes saanut lukkoon ja se hieman häiritsi tätä rauhaa. Odotin hetkeä jolloin joku marssii ovesta sisälle.

Sitten tuli perjantai. Vauva oli edellisenä iltana päässyt pois valohoidosta ja jos arvot olisivat tarpeeksi laskeneet, olisi kotiinpääsyn aika. Olin saanut taas uuden huonekaverin, jolle tuli esittäytymään aamuvuoron hoitaja. "Teillä on tällä kertaa eri hoitajat, sinun tulee varmasti kohta piipahtamaa," hän huikkasi minulle. Ja minä odotin. Nyt kun mietin asiaa olisi vain pitänyt soittaa sitä kelloa, mutta en halunnut häiritä ja elin uskossa että kyllä minulle tullaa kertomaan kun verikokeen tulokset tulevat. Päivä rupesi olemaan jo iltapäivän puolella, kun en jaksanut enään. Aikaisemmin tulokset ovat tulleet parissa tunnissa, mutta nyt oli kyllä kestänyt ihan tuhottoman kauan. Eikä yksikään hoitaja ollut käynyt sanomassa minulle edes hei. Soitin kelloa ja naapuripedin hoitaja ilmestyi huoneeseen. Kyselin mikä kestää ja miksi minulle ei olla tultu sanomaan mitään. Hoitaja lupasi selvittää asian ja hetken päästä palasi takaisin. "Minusta tulikin nyt hoitajasi ja lääkäriltä tuli hyväksyntä kotiin lähdölle." Bilirubiini arvot olivat laskeneet hyvin ja lapsen painokin oli jo korkeampi kuin syntymäpaino, joten pääsin vihdoin kotiin.

Enpä muista milloin olisin viimeksi ollut niin helpottunut. Mieltäni jäi kyllä painamaan tuo viimeinen päivä ja se kuinka minut oli täysin unohdettu. Koko aika osastolla oli jotenkin synkkää sekä yksinäistä. Itse en edes ehtinyt iloita vastasyntyneestä, kun mielessä pyöri vain toive päästä vauvan kanssa kotiin. Jos meille ikinä toista lasta tulee, niin murehdin enemmän tätä aikaa heti synnytyksen jälkeen, kun synnytystä itseään.

Onko täällä muita kellä on jäänyt paha maku synnytyksen jälkeisestä ajasta osastolla?


7 kommenttia :

  1. Harmi että jouduitte oleen noin kauan osastolla :/ Ite olin laitoksel viis päivää, joista tytyn kans kolme.

    Ei itsessään jääny pahaa makua osastolla olemisesta, mutta ankeetahan se oli odottaa koska kotio pääsee, kun muutenkaa en sairaaloista tykkää yhtää. Tunnit oikein mateli.. Tosin sain olla koko sen ajan huoneessa yksin ilman huonekaveria! Se oli iso plussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olitpas onnekas kun sait omaa rauhaa! :) Joo ne tunnit todellakin vain mateli eteenpäin, oottelin vaa aina milloin alko seuraava ruokatarjoilu ja sit oli et jes taas on muutama tunti menny :D

      Poista
    2. Jep! Jotenki oma palautuminen synnytyksestäkää ei edistyny, vaan joka paikka kipuili ja olo tuskastunu. Ja odotti vaan kotiin pääsyä vauvan kanssa..

      Poista
  2. Me ollaan varmaan samassa sairaalassa lahtelaisina asioitu, mä tosin olin siellä viimeksi -12 syksyllä. Silloin oli ahdistavaa joutua neljänneksi kolmen hengen huoneeseen. Yöllä oli niin kova tunku saleihin, etten suihkuun ehtinyt vaan äkkiä Pommacit naamaan ja osastolle. Tykkäsin erityisesti yököistä, jotka kyllä tulivat neuvomaan aina jos asiaa oli ja kelloa soitti. soittelinkin ahkerasti kun en jaksanut nousta ylös, enkä saanut kokoon kursitun alapään kanssa edes istua :D Me oltiin siellä kolme yötä vielä synnytyksen jälkeen, koska vauvalla nousi tulehdusarvot ja niitä piti sitten seurailla. Toivottavasti tällä kertaa päästään kotiin jo yhden tai kahden yön jälkeen ilman komplikaatioita. Odotan innolla olisiko osastolla jo remontoitu niitä yhden hengen huoneita, tai pääsisikö siihen etlarin uutisoimaan taaperohuoneeseen, jotta isoveli saisi viettää rauhassa aikaa vauvan kanssa myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän samassa paikassa olla majailtu :) Miten luksusta oisikin jos pääsisi yhden hengen huoneeseen! Noista taaperohuoneista en ole edes kuullut mutta hyvältä kuulostaa esikoista ajatellen :D Toivotaan että kaikki menee kuin oppikirjoista ja pääsette heti yhden yön jälkeen kotiin niin silloin ei olisi edes niin väliksi millaiseen huoneeseen joutuu :)

      Poista
  3. Nyt kun jälkeenpäin ajattelen osastoaikaa niin se meni sellasessa ihme sumussa ja en kyllä tykänny siellä olla. Me saatiin miehen kanssa onneksi perhehuone, en tiedä miten olisin 4 yötä kestänyt yksin. Toi on niin turhauttavaa, kun kuvittelee pääsevänsä kotiin ja sitten ilmaantuukin vauvalla ongelmia. Ja sitten sulla vielä tuo hoitajien unohdus :|. Meillä ei paino lähtenyt nousuun koska mun maito ei ollut vielä noussut enkä saanut imetykseen heti kunnon ohjeistusta. Lisäksi lisämaitoa annettiin aivan liian vähän, paino vaan laski entisestään. Sitten sinä päivänä kun paino oli noussut ja vihdoin oltiin pääsemässä aamupäivällä kotiin, niin eipäs päästykään kun hoitaja ei ehtinyt (viitsinyt?) pyytää lääkäriltä vikaa lausetta synnytyskertomukseen. Lääkäri joutu sit yhtäkkiä lähtemään sektioon ja siellä meni monta tuntia. No 3 aikaan vihdoin päästiin. Olin niin vihainen ja turhautunut siinä vaiheessa. Kotona olo oli heti paljon virkeämpi ja vihdoin oikeesti onnellinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kävipä teilläkin tuuri hoitajan suhteen juuri kun olisi pitänyt päästä kotiin! Hyväähän sitä ihmisistä haluaisi vain uskoa joten toivotaan että viivästyksen syynä oli oikeasti kiire eikä mikään motivaatioon liittyvä :) Sama oli muuten täällä, että siitä vauvasta pystyi aidosti iloita vasta kotona kun se sairaalaympäristön aiheuttama stressi oli jätetty taakse :)

      Poista